Kuten edellisessä blogissani kerroin, elämäni tärkein asia on ollut se, kun opin elämään tässä ja nyt! Tärkeitä asioita on ollut monia, hyvän vaimon tapaaminen, kolmen lapsen aikaansaaminen jne. Nämä jokaisen elämään kuuluvat asiat, ovat tärkeitä ja ohjaavat elämää, mutta elämän peruskysymykseen, ne eivät anna vastausta.

Opettelemalla elämään juuri tässä hetkessä, uskallan sanoa aivan rehellisesti, elämästäni on tullut täydellistä. Minulta ei puutu yhtään mitään. Enää elämässäni ei ole tylsiä hetkiä, vaan jokainen päivä on uusi seikkailu. Miten näin on voinut tapahtua? Se on itsellenikin aivan uskomaton juttu, mutta niin se vain on!

Entisessä elämässäni jonnekin vuoteen 2014 asti, minulla ja perheelläni oli kaikki sinänsä varsin hyvin. Talous oli hyvässä jamassa ja voimme tehdä juuri niitä asioita mitä halusimme. Kaikesta huolimatta, nirinä ja narina kuului oleellisena osana elämääni. Aina oli jokin pielessä.

Kun luovuimme keskisuuresta yrityksestämme, oli pakko miettiä, mitä tekisin loppuelämälläni? Aika nopeasti tajusin, että pyrkimykseni tulisi olemaan, olla niin onnellinen kuin mahdollista ja jatkuvasta valittamisesta pitäisi päästä eroon. Hyvinhän se ei alkanut. Neljän kuukauden kuluttua olin todellisessa suossa kurkkuani myöten. Yrityksiäni ei koskaan oltu syytetty minkäänlaisista laittomuuksista tai veronkierrosta, mutta heti yritykset myytyämme, alkoi verottajan verotarkastukset. Jos joku yrittäjä on joutunut sellaisen kohteeksi ja vielä usean yrityksen osalta ja useiden menneitten vuosien ajalta, tietää miten järjettömän määrän työtä vaatii, etsiä selityksiä satoihin eri asioihin vanhoista arkistoista. Verotarkastusta vastaan minulla ei ole yhtään mitään, niitä kuuluukin tehdä. Ajankohta vain minun kohdallani oli erikoinen ja kohtuuton, kun otetaan huomioon, että samalla hetkellä nuorin tyttäreni kuoli erittäin dramaattisten vaiheitten jälkeen. Näitä seikkoja viranomaiset eivät ottaneet mitenkään huomioon. Tarkastus oli ja meni, mitään huomautettavaa ei löytynyt. Iso kasa ihmisiä teki turhaa työtä kuukausikaupalla ja ainoastaan minä surunmurtamana ja ilman minkäänlaista korvausta järkyttävästä työmäärästä.

Nyt jälkeenpäin, voin sanoa, tämäkin kokemus kasvatti. Nämä kokemukset ja tyttären kuolema panivat minut entistä kovemmin etsimään parempaa elämää. En ole uskonnollinen ihminen, mutta jokin johdatti käteeni Anthony De Mellon kirjan; Havahtuminen. Siitä alkoi tie, joka on johtanut uskomattomaan tulokseen, mahtavaan matkaan elämään tässä ja nyt. Kirja tuli muuten käteeni Fuengirolassa Girasolissa ja uskallan sanoa, siksi tämä seutu on minulle niin rakas.

Mellon opeista tärkein, oli tajuta, että itsekkyyttä ei ole elää elämäänsä juuri niin kuin parhaaksi näkee. Itsekkyyttä on vaatia jotakin toista elämään sinun säännöilläsi. Tämä konkretisoitui meidän avioliitossa Neferneferneferin kanssa hyvin oleellisesti. Takanamme oli tuolloin jo nelisenkymmentä vuotta yhteiseloa. Pulmamme oli se, että minä tykkäsin asua Espanjassa talvet, mutta vaimoni ei ollut asiasta lainkaan samaa mieltä, hän rakasti ja rakastaa Suomea, ei kerta kaikkiaan voi olla sieltä poissa kuukautta pitempää jaksoa. Kumman olisi siis pitänyt joustaa? Olen törmännyt täällä lukemattomia kertoja pariskuntiin, joista toinen on suurin piirtein väkisellä täällä ja toiselle taas olisi kidutus olla talvi Suomessa. He vain sattuvat olemaan sitä sorttia, etteivät voi kuvitellakaan meidän ratkaisumalliamme, että voisivat asustella kuukausitolkulla eri maissa konsanaan. Nostan korkealle Elämä tässä ja nyt lakkiani vaimolleni Leenalle (Nefernefernefer) kun hän on niin avarakatseinen, että antaa minun ja itsensä toteuttaa Anthony De Mellon ajatusta; itsekkyyttä ei ole elää juuri niin kuin parhaaksi katsoo, vaan vaatia toista elämään itse laatimillaan säännöillä. Jos minun olisi pakko olla koko talvi Suomessa, olisin hyvin onneton. Jos Leenan olisi pakko olla koko talvi Espanjassa, hän olisi hyvin onneton. Nyt olemme eri paikoissa ja olemme onnellisia molemmat. Meillä on hyvät välit, nytkin kolmetuhatta kilometriä.

Tällaista Elämä tässä ja nyt teettää, haluatteko tietää asiasta enemmän, vai joko siirrymme muihin aiheisiin? Toki voit lukaista asiasta lisää nettisivuiltani: www.seppopennanen.fi ja sieltä valikosta Elämä tässä ja nyt.

 

Tähän postaukseen musiikiksi sopii itsestään selvästi kappale, millä aloitan aamuni vähintään 2-3 kertaa viikossa; Jamppa Kääriäinen ja Mualima on kaanis, näin sydämeltään savolaiselle sopivana murreversiona, ei toki Irwininkään versio oli huono.

 

 

Huumoripläjäys:

 

Minulla on kolme lasta, tytärtä tai oikeastaan neljä, kun on yksi poikakin; Katsku, Karkku, Anu ja Pikku-Kalle 7v. Nuorin tyttäreni Anu on päässyt elämässään pisimmälle, hänellä on jo oma hautapaikkakin. Kalle poikani on taas ikuisesti 7v ja lienee ainakin ikäluokalleni tunnetuin suomalainen pikkupoika, vaikka monet äidit ovatkin sitä mieltä, että kaikki pojat ovat villejä.